Vang Vien osoittautui jollain tapaa matkamme erikoisimmaksi paikaksi.
Kaupunki on keskellä aivan uskomattoman kaunista vuoristoseutua ja
kaupungin läpi virtaa Mekong ja sitä ympäröi kauniit riisipellot. Vang
Vien itse on hyvin turistoitunut ja ei sen takia mitenkään erityisen
kaunis kaupunki. Kaupunki koostuu käytännössä kokonaan hostelleista ja
ravintoloista. Ravintoloiden erikoisuutena on, että suurin osa niistä
näyttää Frendejä nonstoppina, turistien löhötessä tyynyillä ja
patjoilla päällystetyissä looseissa (yleensä potien krapulaa). Mekin
tähän Frendien katselu kulttuuriin päästiin ensimmäisen päivän
ihmettelyn jälkeen hyvin kiinni, jopa niin hyvin, että viimeisinä
päivinä valitsimme ravintolan sen mukaan, että mitä tuotantokautta he
näyttävät, kun ei samoja jaksoja jaksanut uudestaan tuijottaa.
Kaupungin ravintoloita yhdisti myös samanlainen ruokalista, joka
sisälsi aivan kaikkea patongeista nuudeleihin ja pitsoista Laabeihin
(Laolainen lihaherkku) ja kun aivan kaikkea sai, ei ruoka yleensä
ollut kovin kummoista. Sen verran kelpo pöperöä kuitenkin, että kun
syömisen yhdisti makoiluun Frendien kanssa, niin kyllä siinä muutaman
kilon sai kerättyä (sen lisäksi, että ajatuksen juoksu sen kuin tuntuu
hidastuvan). Kolmantena kummallisuutena joissain ravintoloissa oli,
että juomalista saattoi alkaa tarjolla olevien huumeiden luettelolla
ja aivan kaikkea oli tarjolla. Tuntui, että Vang Vienin suosio
perustuikin halpaan alkoholiin, huumeisiin ja kaljakelluntaan.
Me siis vietimme aikaamme Vang Vienissä Frendejä katsellen ja
odotellen, että sade lakkaisi. Jossain kohtaa me kuitenkin tajusimme,
että odottamalla sateen loppumista, me saatetaan odottaa sitä vielä
ensi kuussakin, joten aloimme toimia sateesta huolimatta ja varasimme
meille kanoottiretken. Lähdimme retkelle yhden turistin ja yhden
oppaan kanssa. Retkemme sisälsi muutaman pikku kosken, sekä yhden
luola vierailun. Kanootteina meillä oli kolmen hengen
"ponttoonikajakit", joissa jalat jäävät näkyviin. Istuma-asennosta
johtuen kajakit olivat melko kiikkeriä, mutta toisaalta kaatuessa
niiden alle ei voi jäädä. Retki oli todella hauska ja maisemat
uskomattomia! Koskien lisäksi, oli valtavan hauskaa vierailla tuossa
yhdessä luolassa, jonne päästiin sisään uimalla vastavirtaan. Sen
verran paljon virtaa luolan suuaukolla oli, että ihan oikeasti piti
laittaa kaikki voimat peliin päästäkseen sisään ja silti taisi
oppaamme kiskoa minut loppu matkan kädestä. Melonta retken lisäksi
kävimme kävellen tutustumassa erääseen toiseen lähiseudun luolaan. Tuo
luola ei nähtävyytenä kovin kummoinen ollut, mutta jälleen kerran
parasta oli sitä ympäröivät maisemat, karstivuoret ja sininen vesi.
Vang Vienistä jatkoimme matkaa, tai oikeammin palasimme takaisin
Vientianeen, tällä kertaa emme kuitenkaan tyytyneet bussissa
köröttelyyn, vaan varasimme melontaretken, joka piti myös sisällään
"vaijeri liitoa". Lähdimme aamulla Vang Vienistä autolla kohti
melontareitin alkua. Itse melonta matka oli yhteensä reilu kymmenen
kilometriä ja se piti sisällään kolme koskea, joita opas kuvasi niin,
että kaikki tulevat kaatumaan (joka on kuulemma hauskinta melonnassa).
Menopeleinä meillä oli taas nuo kummalliset ponttoonikajakit ja
varusteina kypärät ja kelluntaliivit. Ensimmäinen koski meitä jo
höykytti aikalailla, mutta selvisimme siitä kuitenkin kaatumatta,
mutta toinen koski oli jo mahdoton meidän taidoille ja me kaaduimme.
Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta kun kaadun meloessa ja tunne oli
aika kummallinen. Ensimmäisenä tuli säikähdys, että missä Matti on,
että, onko se jäänyt sittenkin jumiin kajakin alle? (Ei onneksi.)
Sitten kun tuosta säikähdyksestä selvisi, tuli ymmärrys, että nyt
täytyy vaan koettaa pitää niin lujaa kiinni kajakista ja melasta kuin
pystyy ja saada jalat mahdollisimman lähelle pintaa. Kun pahin
koskivaihe oli ohi, auttoi toinen oppaista minut takaisin kajakkiimme
ja pääsin noukkimaan Matin takaisin kyytiin ja jatkoimme matkaa.
Kolmas koski odottikin meitä heti nurkan takana ja eipä sitäkään
tarvinnut montaa metriä laskea kun jo keikkasimme! Tällä kertaa minä
olin se kenen ote kajakista heltisi ja pääsin kellumaan melani varassa
koskea alas, kunnes taas oppaamme tuli ja noukki minut oman kajakkinsa
kyytiin. Tämän jälkeen oli onneksi vuorossa lounastauko, koska voimat
olivat aivan poikki tuosta veden kanssa kamppailusta! Outoa kuinka se
vie puhdin aivan kokonaan, vaikka ajallisesti nuo kamppailut vedessä
olivat hyvin lyhyitä.
Lounaana meillä oli grillivartaita ja paistettua riisiä banaanin
lehdessä, kyllä maistui ruoka hyvältä! Lounaan jälkeen, oli vuorossa
kaapeli liitoa (zip line). Kiipesimme parikymmentä minuuttia ylös
mäkeä (aivan järkyttävän rankkaa keskipäivän kuumudessa), jonka päältä
liitoreitti alkoi. Reitti koostui (muistaakseni) yhteensä kymmenestä
liitopätkästä ja viidestä erilaisesta sillasta. Meille puettiin
kiipeilyvaljaat päälle ja opetettiin kuinka meidän tulee radalla
kulkea, että se on turvallista. Saimme myös bambukepit jarruiksi.
Ensimmäisellä liito pätkällä minä lähdin pyörimään ja tästä
säikähtäneenä aloin jarruttaa liikaa, enkä selvinnyt seuraavalle
tasanteelle, vaan oppaamme joutui pelastamaan minut killumasta
keskeltä kaapelia. (Kyllä hävetti!) Tästä sisuuntuneena, päätin, että
seuraavalla pätkällä menen täysiä, kävi miten kävi ja niin se alkoi
sujumaan! Tuo kaapeliliito on yksi hauskimmista ja oudoimmista
jutuista joita olen koskaan tehnyt, mutta jos ikinä missään saat
siihen mahdollisuuden, niin suosittelen! Liidettyämme alas, oli aika
jatkaa melontaa. Hieman jalat tutisten nousimme kanoottimme selkään,
mutta loppu matka olikin vain rauhallista jokea ja pääsimme kuivin
nahoin loppuun saakka. Tämän jälkeen meidät tultiin hakemaan
pikkubussilla, jolla jatkoimme matkaa Vientianeen. Ehdottomasti
reissumme hauskin päivä!
Vientianessa nautimme jälleen hyvästä ruoasta ja yritimme hieman tehdä
tuliaisostoksia (huonolla menestyksellä). Yhtenä päivänä vuokrasimme
taas pyörät ja fillaroimme n. 25km matkan Buddha puistoon. Buddha
puisto oli aika hauska ja kompakti nähtävyys, jonka viehätystä kyllä
hieman verotti aivan valtava kuumuus! Puisto oli kummallinen kokoelma
erilaisia ja erikokoisia Buddha patsaita ja osa niistä melkoisen
vaikuttavia. Itse reitti sinne kulki Mekongin vartta ja melkein koko
ajan pystyi katselemaan vastarannalla näkyvää Thaimaata. Yhtenä
päivänä kävimme myös hemmottelemassa itseämme perinteisellä
laolaisella kokovartalo hieronnalla ja minä kävin kampaajalla. Kävimme
myös tutustumassa COPE:n, joka kertoi Laosin räjähtämättömien pommien
aiheuttamista ongelmista. Katsoimme COPE:ssa tunnin mittaisen
dokumentin, kuinka eräs australialainen mies kouluttaa laolaisia
pommin purkajia. Katsoimme myös erään lyhyemmän dokumentin perheestä,
joka menetti poikansa räjähtämättömän pommin takia (ja koska
sairaalasta oli loppunut happi ja veri). Pääsimme myös kokeilemaan
miltä tuntuu kävellä jalkaproteesin kanssa ja tutustuimme hieman
täkäläiseen kuntoutukseen. Taas jäi paljon ajattelemisen aihetta,
varsinkin kun Laos ei varsinaisesti edes ollut mukana sodassa kun
pommit tänne tiputettiin, vaan Amerikka vain halusi tuhota
Vietnamilaisten huoltoreitit ja sen takia Laosille tiputettiin 7
vuoden ajan, joka 8 minuutti pommeja. (COPE:N mukaan, jos muistan
oikein.)
Eilen me sitten lensimme Vientianesta Kunmingiin (Kiinaan), josta
jatkoimme lentäen Pekingiin ja nyt me olemme täällä! Hieman meillä oli
kommelluksia matkalla, mutta kerron niistä ensi kerralla. Enää on
jäljellä nämä viimeiset päivät täällä ja maanantaina palaamme kotiin.
Tuntuu oudolta ajatus siitä, että lennämme eri lennoilla, kun on
viettänyt kaksi kuukautta koko ajan toisen kanssa, mutta
päällimmäisenä on vain ajatus ruisleivästä ja siitä ettei enää
tarvitse koko ajan pakata ja purkaa! Myös hieman kummallisia asioita
on alkanut olemaan ikävä, kuten suomalaista liikenne kulttuuria ja
turvavöitä, pyöräilykypärää ja viileämpiä ilmoja.
